Leimausjärjestelmät suunnistuksessa

Yksi suunnistuksen peruselementtejä on kautta aikain ollut sääntö, että rastimerkintöjen tulee olla luotettavia. Miten muuten voisimme tietää suunnistajan edenneen rastilta toiselle oikeassa järjestyksessä? Suunnistuksen alkuaikoina tämä tapahtui rastivahtien avulla. Tuolloin rasteilla seisseet kisajärjestäjät merkitsivät kilpailijan korttiin merkinnällä ajan, milloin he olivat kulkeneet kyseisen rastipisteen ohi. Eipä ihme, että moinen ratkaisu koettiin vanhanaikaiseksi ja ruvettiin etsimään parempia toimenpiteitä sen selvittämiseksi, kuka tosiasiassa käy rastilla ja kuka yrittää huijata oikaisemalla rastin jos toisenkin.

Jos pohditaan esimerkiksi Jukolan viestin alkuaikoja, ei moinen ongelma tullut lainkaan kysymykseen. Lähtö- ja maalipiste saattoivat sijaita kymmeniä kilometrejä toisistaan melko lineaarisen matkan päässä siten, että ongelmia ei ollut. Rasteja oli lisäksi hyvin vähän. Vaikkapa 10 kilometrin radalla saattoi olla vain 4 – 5 rastia, mikä tänä päivänä olisi vähäinen lukema. Nykyään sprinttikilpailussa saattaa 3 kilometrin matkalla olla lähemmäs kolmekymmentä rastipistettä. Paljon on siis muuttunut, mutta mistä kaikki oikein alkoi?

Pihtileimaus – lajin ensimmäinen vallankumous

Ennen kuin sähköisistä leimausjärjestelmistä tuli arkipäivää, oli käytössä pihtileimaus. Menetelmän hienous oli siinä, että eri rastipisteillä oli erilaiset pihtikuviot, ja suunnistajan merkitessä rastin kilpailukorttiinsa, oli suhteellisen helppo tietää, että tämä oli käväissyt juuri oikealla pisteellä. Pihtejä oli yhteensä 12 ja niistä kullakin rastilla vaihteleva kuvio. Ongelma tässä systeemissä oli vain se, että maalissa jokainen kortti oli tarkistettava käsipelillä ja pahimmillaan saattoi kestää tunteja – ellei jopa päiviä – ennen lopputuloksen selviämistä.

Vielä suurempi ongelma oli se, että rasteilla käynnin järjestystä voinut tällä tavalla millään selvittää. Vanhoina hyvinä aikoina suunnistusradat olivat varsin johdonmukaiset, edeten niin, että lähtö ja maalipiste olivat varsin kaukana toisistaan. Kun yhtenäiset kilpailukeskukset yleistyivät, haluttiin, että lähtö ja maali olivat suhteellisen lähekkäin. Tämä tuotti vaikeuksia pihtileimaukseen, sillä ristikkäin etenevät radat saattoivat tarkoittaa, että nopein tapa edetä rata ei ollutkaan siinä järjestyksessä, miten rastit oli asetettu. Vanhat ratavahdit oli jälleen sijoitettava paikkoihinsa.

Sähköiset leimausjärjestelmät yleistyvät

1990-luvun loppupuolella ongelma käytännössä ratkaistiin siten, että risteäviä ratoja ei suunnittelussa harrastettu laisinkaan. Tämä puolestaan oli kompromissi sen puolesta, että optimaalisesti vaikeita ratoja ei saatu rakennettua. Puhe sähköisten järjestelmien puolesta tuli yhä kuuluvammaksi, ja vuosikymmenen loppua kohti tekninen kehitys varsinkin Ruotsissa ja Norjassa kasvoi kasvamistaan. Ongelmaan haluttiin löytää ratkaisu, joka toimisi sekä huippu-urheilijoiden kilpailuissa että kuntorasteilla. Oli myös tarkoituksenmukaista, ettei sen toteuttaminen käytännössä olisi mahdottoman kallista ottaen huomioon erilaisen teknologian hintatason.

Siinä missä ennen vanhaan – tai tässä tapauksessa 90-luvun alkupuolella – kilpailun tulosten selviäminen saattoi kestää monta tuntia sen jälkeen, kun viimeinen suunnistaja oli saapunut maaliin, sähköiset järjestelmät mahdollistivat tulosten selviämisen lähes reaaliaikaisesti. Järjestäjien papereissa ne varmaankin tapahtuivat lähes tosiaikaan heti, tänä päivänähän suunnistuskilpailuja on mahdollista seurata internetissä siten, että metsien väliajat – ja jopa tosiaikainen sijainti – on valmista nähdä joka hetki. Hienoa sinänsä, mutta Antero Viherkentän kuiskintaa tulee silti hieman ikävä.

Emit – norjalaisten keksintö otti vallan Suomessa

1990-luvulla syntynyt Emit oli yksi ensimmäisistä järjestelmistä, jotka saivat laajempaa jalansijaa suunnistusmaailmassa. Systeemin perusajatus oli se, että kallein teknologia kulkee kilpailijan mukana ja kilpailun järjestäjän ei tarvitse jättää rasteille kuin mahdollisimman halvat laitteet, jotka merkitsevät ohitusajan kilpailijan korttiin. Urheilijan kädessä kulkenut Emit-kortti itsessään toimi ajanoton välineenä. Tällä muun muassa vähennettiin riskiä kalliiden leimasimien joutumisesta varastetuksi. Emit-järjestelmää käytettiin muun muassa Tampereen MM-kilpailuissa 2001, jotka olivat yksi ensimmäisiä maailmanmestaruuksia, jotka ratkottiin sähköisten systeemien tuomaroimina.

Emit sai jalansijaa ennen kaikkea sen syntymaassa Norjassa sekä Suomessa, jossa järjestelmä viimeiseen asti kilpaili vastakkain ruotsalaisen vastakeksinnön Sportidentin kanssa. Vielä tänäkin päivänä Emit on Suomessa juuri se leimausjärjestelmä, jota kansallisissa kilpailuissa yksinomaan suositaan. Emit-kortti itsessään on urheilijalle kallis, se maksaa tyypistä riippuen 50 – 70 euroa. Kalleimmissa korteissa on sähköinen näyttö varmistamassa leimauksen manuaalisen paperikortin sijaan ja tämän lisäksi niiden kantomatka (se, miten kaukana leimasimesta leimaus varmistuu) on lyhyempi.

Sportident otti täysin toisen näkökulman

Ruotsalainen Sportident-järjestelmä oli tuotesuunnittelun puolesta kuin yö ja päivä Emit-järjestelmän kanssa. Kilpailija itse kantoi halpaa tikkua, ja ajanotto oli järjestäjien laitteiden vastuulla rastipisteillä. Järjestelmä sai alkuaikoina valtavasti kritiikkiä, sillä toimittaja epäonnistui laadunvalvonnassa ja kilpailunjärjestäjien käytössä oli hämmästyttävän suuri määrä surkeita laitteita. Tämän vuoksi esimerkiksi Ruotsissa järjestetyt 25manna- ja 10MILA-viestit epäonnistuivat useampana vuotena peräkkäin. Suunnistajat luulivat leimanneensa rastilla, mutta leimauksesta ei lopulta jäänytkään sähköistä jälkeä ja kilpailijat joutuivat hylätyksi ilman omaa syytään.

Järjestelmien hyödyt ja haitat

Tätä nykyä sekä Emit että Sportident ovat luotettavia leimausjärjestelmiä, ja kansainvälisellä otannalla molemmat toimivat hyvin rinnakkain. Niiden toimintamekanismi on hyvin erilainen, mutta urheilijan kannalta sillä ei ole suurta merkitystä, sillä kumpaankin on tätä nykyä jo sataprosenttinen luotto. Se on lopulta urheilijan kannalta tärkeintä. Suomalainen kuntosuunnistaja ei tarvitse muuta kuin Emitin, mutta jos hän aikoo kilpailla yhtään enempää lahden toisella puolen, myös Sportidentin hankkiminen alkaa tulla ajankohtaiseksi. Laadun puolesta kumpikin toimii, eikä kummankaan käyttöä tarvitse ujostella.

Leave a Comment